Olen 13-vuotias tyttö ja minulla on paha ongelma: Olen kauhean ylisäikky, vaikken ole ikinä katsonut kauhuelokuvaa. Kerran koulussa kaverini katsoivat kauhuelokuvan trailerin kännykällä, ja istuin siinä vieressä lukemassa sanakokeisiin. Kuulin trailerin äänet ja vilkaisin pari kertaa näyttöä. Sain kauheat traumat. En meinannut saada unta illalla ja itkin itseni uneen. Aamulla olin ensimmäinen, joka heräsi, enkä uskaltanut nousta sängystä kunnolla. Tämä tapahtuu joka kerta, kun edes kuulen ääntä kauhuelokuvan trailerista. Minusta tulee illalla kauhean säikky ja pelkään käydä nukkumaan. Olen yrittänyt päästä eroon tästä kuvittelemalla kaikenlaista kivaa ja mukavaa. Luen yleensä kirjaakin illalla. Olen yrittänyt ymmärtää päässäni, että ne eivät ole totta, mutta se ei auta! Kerran, kun itkin sängyssäni illalla ja äiti katsoi olohuoneessa telkkaria, menin äitini luokse ja selitin hänelle. Hän halasi ja puhui minulle, mutta heti, kun menin takaisin sänkyyn, tuli hirveä olo. Oli pakko mennä takaisin uudestaan ja uudestaan. Siinä vaiheessa äitini suuttui ja passitti minut sänkyyni takaisin. Sen jälkeen minulle tuli vielä hirveämpi olo ja itkin puolet yöstä, kunnes sain unta. En pääse tästä eroon millään mielikuvilla, enkä puhumalla, enkä ajattelemalla. Kaverini ovat yrittäneet auttaa, mutta se ei tepsi.
Pelon vanki
Olen 14-vuotias tyttö. Minulla menee muuten oikein hyvin, mutta on kuitenkin yksi pieni ongelma: olen erittäin kostonhimoinen. Jos vihaan ihmistä, en piilottele sitä, ja jos joku satuttaa minua jotenkin, annan takaisin. En ole onneksi vielä mennyt niin pitkälle, että olisin lyönyt ketään, mutta usein on ollut lähellä. Luokallani on eräs tyttö, joka on ”lissu”, joita koulut ovat pullollaan. Hän oli aikoinaan hyvä ystäväni, mutta yläaste muutti hänet ja nykyään minä vihaan häntä ja hän minua, emmekä kumpikaan peittele sitä. Emme tappele tai luo edes katsekontakteja toisiimme, saati puhu toisillemme. Tämä tyttö on haukkunut minua netissä ja nauranut töilleni. Esimerkiksi kuvataiteen tunneilla olen halunnut kostoksi repiä hänen piirustuksensa kappaleiksi. Mielestäni se tyttö saisi silloin ansionsa mukaan. Onko tämä normaalia? Se häiritsee minua paljon, mutta onneksi ajatukseni eivät ole muuttuneet teoiksi kuin kerran - ja silloinkin kosto kohdistui hänen lokeroonsa.
Pahis
Minulla on ollut perfektionismiin viittaavia oireita. Ne häiritsevät elämääni ja kavereitani. Jos ompeluissani jokin sauma ei mene kohdalleen, koko ompelutyö saa lentää kaapin pohjalle. Sama toistuu myös videopeleissä, joita heitän roskiin, jos en pääse läpi täydellisesti ensimmäisellä yrityksellä. Lisäksi nähdessäni kaverini tekevän virheen menen heti korjaamaan sen. Koen, että minun on pakko korjata ystävieni puhettakin esimerkiksi kielissä. Käyn välillä eräänlaisissa animetapahtumissa, ja minua ärsyttää, jos jonkun puku on mennyt pieleen tai peruukki ei näytä täsmälleen oikealta. Tällaisellä hetkillä minua alkaa ahdistaa ja henki kulkee huonosti. Silloin minun on lähdettävä pois koko paikasta. Kaikista häiritsevin osa on, että minulla on diabetes, ja jos tiedän, että verensokerini ovat korkeat eli olen tehnyt virheen, en edes halua mitata sokereitani. Joten nyt sitten tahtoisin viimeiseksi tietää, että onko tämä perfektionismia?
Perfect
Heips! Olen 14-vuotias iloinen ja pirteä tyttö, mutta nyt menee jokin pieleen. Minulla on muutamia todella hyviä ystäviä. Heidän kauttaan tutustuin uusiin ihmisiin, joista tuli minulle todella tärkeitä lyhyessä ajassa. Vietimme heidän kanssaan paljon aikaa ja pidimme hauskaa. Nyt välimme ovat uusien ystävieni kanssa hieman viilenneet enkä tiedä miksi. Samalla olen itse synkistynyt ja ollut vakavampi, koska nämä muutamat hyvät ystäväni ovat välillä niin sanotusti hylkäämässä minut. He lähtevät ulos ja jättävät minut pois porukasta. Jos kysyn, voinko tulla heidän kanssaan, usein vastaus on ”en tiiä” ja se sattuu, koska tiedän sen tarkoittavan ”ei”. Kun olen heidän kanssaan, kaksi kavereistani kuiskii keskenään. Muutenkin minut jätetään ulkopuoliseksi. Mitä minun pitäisi tehdä?
Onneton
Olen 16-vuotias tyttö, ja olen tyytyväinen ulkonäkööni. Mutta kroppani muodot vetävät joitakin poikia liikaa puoleensa, ja minua ahdistellaan usein. Yritän aina panna vastaan, mutta olen aika pienikokoinen, enkä aina pärjää. Miten saisin sen loppumaan? Minut on yritetty jopa raiskata. Voiko siitä johtua, että pelkään kävellä yksin, enkä luota vieraisiin ihmisiin kovin helposti? Toinen ongelma liittyy minuun ja poikaystävääni: olemme todella onnellisia yhdessä, enkä ole kertonut suhteestamme äidilleni, koska pelkään ettei hän hyväksy sitä. Poika on täysi-ikäinen, enkä usko äitini pitävän asiasta. Mietin pitäisikö minun odottaa, että olisin vanhempi, että kertoisin?
Manutti
Olen pian 15-vuotias poika ja ongelmani liittyy rasismiin. Olen koko koulumme ainut latino ja siksi erittäin koulukiusattu. Minulla on kavereita, jotka pitävät minut pinnalla, mutta vain yksi heistä on samassa koulussa. Asuin ennen Saudi-Arabiassa ja minua haukutaan terroristiksi, alibabaksi ja neekeriksi. Olen maininnut kiusaamisesta opettajille ja rehtorille, mutta asiat eivät ole muuttuneet, vaikka he ovat luvanneet laittaa asialle pisteen. Käytävillä kerään paljon negatiivista huomiota, ja minut on hakattu pari kertaa ja sanottu ”mene takaisin mistä olet tullutkin!”. Toinen ongelmani on, että olen syvästi ihastunut luokkalaiseeni tyttöön, mutta hän kuuluu niin sanottuihin ”suosittuihin”, jotka eivät edes vilkaise tänne päin. Sen takia olenkin alkanut kiinnittää enemmän huomioita ulkonäkööni, joka tuntuu herättävän ihmisissä enemmän huomioita. On noloa myöntää, mutta itken usein, sillä pelkään etten kelpaa ikinä kenellekään. Olenko tosiaan liian outo?
Amir
En tiedä, mitä tehdä äitini kanssa. Veljeni muutettua pois syksyllä olen jäänyt asumaan äitini kanssa kahden ja riitelemme jatkuvasti. Yleisimmäksi riidan aiheeksemme on syntynyt rajoitukset ruokavaliossani. Puoli vuotta sitten ilmoitin äidilleni, etten enää syö sianlihaa. Aluksi se oli äidille okei. Huomasin kuitenkin, ettei äiti silti huomioinut asiaa tehdessään ruokaostoksia. Meillä on aina jääkaappi täynnä ruokaa, joka sisältää sianlihaa, ja minusta tuntuu, etten voi syödä mitään. Tämän puolen vuoden aikana ainoat ruoat, mitä olen syönyt, ovat kananugetit, ranskalaiset ja jauhelihakastike. Olen sanonut äidille useamman kerran, että haluaisin syödä jotain muutakin, mutta siitä syntyy vain kauhea riita. Äiti aina sanoo, että se on liian kallista tai olen hankala, vaikka ainoa ruoka, mitä en syö, on sianliha. En jaksa jatkuvaa riitelyä äitini kanssa ja haluaisin vain muuttaa pois. En halua muuttaa isäni luokse, koska joutuisin vaihtamaan kaupunkia ja olen liian nuori asumaan yksin. Mitä voin tehdä?
Ruokarajoitteinen
Varastan kaupoista viikoittain. En saa mistään muusta samanlaista mielihyvää. En halua lopettaa varastelua, koska olen siinä hyvä ja saan kaikkea. En ole koskaan jäänyt kiinni, eivätkä vanhempani tiedä varastelusta mitään. Minulla on masennus, ja syön masennuslääkkeitä, mutta ne eivät paranna oloani. Joskus tekee mieli puhua jollekulle, mutta minulla ei ole ketään, enkä osaa puhua kenellekään. Olen aina yksin, ja tuntuu ettei kukaan välitä. Mietin nykyään paljon ulkonäköäni, koska minua on aina haukuttu rumaksi. Se haittaa paljon elämääni. Koulussakin mietin ainoastaan, kuinka kaikki katsovat ja ajattelevat, että olenpa ruma, enkä voi oppia mitään. Inhoan muutenkin itseäni.
Marika
Mistä tunnistaa, että potee koulu-uupumusta? Olen 17-vuotias ja opiskelen ammattikoulussa toista vuotta. Olin yläasteella koulukiusattu, joten peruskoulun jälkeinen uusi opiskelupaikka tuntui aluksi hyvältä. Koulu sujuu arvosanojen mukaan hyvin, sillä keskiarvoni on 2,4. Koulussamme arvosanat ovat 1-3 väliltä.
Olen 18-vuotias nuori nainen, ja minua hirvittää ajatus seksistä. En ymmärrä, mikä siinä voi olla hienoa. Puistattaa ajatella, että ihmiset harrastavat seksiä niin paljon ja niin nuorena. Kohta tuntuu siltä, että olen varsin outo ja epänormaali, kun olen 18-vuotias ja neitsyt. Olen kuitenkin ylpeä neitsyydestäni. En ymmärrä, miksi seksi pitäisi aloittaa kovin nuorena. Olen varmaan ihan friikki. Minua ei kiinnosta koko asia, ja siksi huolestuttaakin, etten koskaan löydä elämääni ketään, koska kaikki haluavat vain seksiä suhteessa. Kaipaan kyllä jonkinlaista hellyyttä ja läheisyyttä.
Olen jo monta vuotta haaveillut ulkomaista, etenkin USA:sta. Viime kesänä olin kahden viikon kielikurssilla Englannissa. Isäntäperheeni ja kurssikaverini olivat mahtavia, ja kurssista jäi hyviä muistoja. Nyt olen alkanut tosissani miettiä USA:an pääsyä. Englannissa asumisen jälkeen en vain pysty olemaan onnellinen Suomessa! Vaihto-oppilaaksi en uskaltaisi lähteä, ja koska olen jo lukion kakkosella, ei mahdollisuuksiakaan oikein ole, sillä en halua käydä lukiota neljässä vuodessa. Onko mitään nettisivuja, mistä pääsisi turvallisesti Suomesta aupairiksi/opiskelijaksi/työntekijäksi USA:an tai Englantiin pelkällä lukiokoulutuksella? Onko näihin maihin olemassa samantyyppisiä järjestöjä kuin nuo Pohjoismaajutut, joissa pääsee esimerkiksi Ruotsiin töihin? Olen yrittänyt kysyä meidän opolta näistä asioista, mutta hän ei ole ikinä tavattavissa.
Laura
Olen 15-vuotias tyttö, normaalipainoinen ja omasta mielestäni normaalin näköinen. Minusta tuntuu, että nykyään kaikki täytyisi kokea todella nuorena. Meidän yläasteeltamme todella monet seurustelevat, monet ovat jo menettäneet neitsyytensä ja harrastaneet seksiä useamman ihmisen kanssa. En ole koskaan seurustellut, eikä minulla ole poikia kavereina. Ala-asteella minulla oli muutamia hyviä kaveripoikia, mutta he alkoivat kiusata minua, kun aloin pukeutua entistä erikoisemmin.
Olen 12-vuotias tyttö, ja olen seurustellut kuukauden samanikäisen pojan kanssa. Hän on yksi niistä harvoista henkilöistä, joiden kanssa voin olla oma itseni. Kiinnyn häneen koko ajan enemmän. Sain kuitenkin vasta hiljattain kuulla, että poikaystäväni polttaa. Poikaystäväni ei tiedä, että tiedän. Olen aina ajatellut, että tupakan poltossa ei ole mitään järkeä, enkä haluaisi, että kukaan läheisistäni sortuu siihen. Äitini jatkuva polttaminen ja kaverini varastelu ovat jo ihan tarpeeksi! Haluaisin puhua poikaystävälleni polttamisesta, mutta pelkään, että meille tulee siitä riitaa ja eroaisimme. Hän ei onneksi polta usein, mutta olen silti huolissani. En halua luopua hänestä. Mitä minun pitäisi sanoa hänelle?
Jassu
Minulla on ongelma vanhempieni kanssa. Tykkään rockmusiikista, ja se on alkanut näkyä myös ulkonäössäni. Jokin aika sitten äidille ja isälle riitti. Minulla oli päällä paita, jonka kaula-aukkoa olin itse suurentanut. He kielsivät sen minulta enkä uskalla sanoa mielipidettäni asiaan. Ajattelin, että voisin pikkuhiljaa palata samaan tyyliin, jätän vaan ketjut ja revityt paidat pois, olisiko se hyvä? Miten uskaltaisin kertoa, kuinka ahdistavalta tuntuu, kun en saa olla oma itseni?
Aito
Olen 13-vuotias poika ja ihastunut erääseen tyttöön. Hän oli luokallani kuusi vuotta, ja olemme nyt rinnakkaisluokilla. Olen ollut ihastunut häneen jo jonkin aikaa, mutta en ole ottanut asiaa puheeksi. Olemme yleensä suuressa kaveriporukassa, enkä haluaisi ottaa asiaa puheeksi siinä. Iltaisin tapaaminenkaan ei ole mahdollista, koska asumme 20 kilometrin päässä toisistamme. Olemme kavereita, mutta en tiedä, mitä hän ajattelee minusta. Kuinka voisin kertoa hänelle tunteistani ja saada selville, mitä hän minusta ajattelee? Kaipaan tyttöseuraa, en mitään ihmeempää, mutta olisi kiva jo hieman lähestyä tyttöjä.
Ihastunut
Psykologi Outi Reinola ja avustaja Emmi Oksanen päivystävät.
Lähetä kysymyksesi tällä lomakkeella.
Sähköpostilla: kimppa@otavamedia.fi
Kirjeellä: Otavamedia, Suosikki, Kimppa, 00002 Helsinki.