Poikani 18-vuotissyntymäpäivä. Kuinka hienoa. Valmistaudun, - pukeudun koreaksi ja huolittelen kasvoni upeiksi meikillä. Ehkäpä hieman yliampuvaa, mutta poikani on huumorintajuinen nuorimies! Virnistän ajatellessani, minkälainen hänen ilmeensä on, kun me ilmestymme hänen ovensa taakse kaikkine juhlatarvikkeinemme. Kakut, kynttilät, juomat, muut herkut…
Ja poikani varmasti ansaitsee sen kaiken. Hienompaa poikaa ei olekaan! Niin ystävällinen, rehellinen, luotettava… Kunnon poika. Mitä nyt hieman rasavilli.
Ovikello kilahtaa juuri, kun olen viimeistelemässä suuren kerroskakun kermavaahtokuorrutusta. Olen kirjoittanut toffeenappuloilla kakun keskelle ”Paljon onnea, Lucas!” ja rustannut jopa pitkän runonkin korttiin, jonka aion antaa pojalleni kakun ohessa. Lisäksi maksan puolet hänen autostaan, sitten kun hän sellaisen päättää ostaa…
Ovella on varmasti Marika. Menisimme Lucaksen asunnolle hänen autollaan, omani on huollossa.
Hyvillä mielin, onnea ja iloa tihkuen riennän eteiseen, peilaan itseäni hetken; suorin hiuksiani ja pyyhkäisen etuhampaisiini takertunutta huulipunaa pois.
Tartun ovenkahvaan ja painan sen alas. Oven toisella puolen ei seiso Marika juhlapuvussaan, mukanaan kolme säkillistä mitä hienoimpia ruokatarvikkeita ja juomia. Oven takana seisoo pitkä, harteikas mies. Vaaleat kiharat pilkottavat tummansinisen lippalakin alta. Tummansinisen takin rintamuksessa lukee valkoisin kirjaimin: ”POLIISI”.
Kurtistan kulmiani kummastuneena ja nielaisen. Poliisi, minun oveni takana. Viimeksi poliisi oli käynyt luonani, kun Lucas oli joutunut hankaluuksiin yläasteikäisenä. Silloin olin purskahtanut itkuun hänen silmiensä edessä. Ja Lucas kun oli aina sanonut, että minä olin vahvin hänen tuntemansa ihminen!
En minä todellakaan ollut vahva. Minä olin vain väkisinkin kovettanut itseni. Minä tahdoin olla Lucakselle esimerkkinä siitä, että maailmassa ei pärjäisi, ellei olisi vahva. Niin kuin isä pojalleen. Mutta minähän olen äiti.
”Iltaa”, poliisi sanoo ja rykäisee.
”Iltaa”, minä vastaan, ymmärtämättä vieläkään mitä poliisi tekee minun oveni takana. Minä olen kunnon kansalainen, sanon itselleni. Tämä ei voi koskea minua. Mistä sitten on kyse?
Hetkeen poliisi ei sano mitään. Seisoo vain edessäni, ja tuijottaa tyhjästi jonnekkin taakseni. Yhtäkkiä hän hätkähtää, - ikään kuin herää horroksesta. Hän kääntää katseensa minuun. Poliisilla on siniset silmät.
”On sattunut onnettomuus.”
Poliisin lausahdus lamaannuttaa hetkeksi kaiken aivotoimintani, enkä pysty käsittämään hänen sanojaan. Miten niin onnettomuus? Mitä on sattunut? Miksei hän kerro? Miksei hän puhu mitään?
Kyse on jostakin vakavasta. Minä tunnen. Kylmät väreet liikkuvat pitkin selkäpiitäni. Jotakin on sattunut, jotakin todella kamalaa. Juhlatunnelma on poissa. Tahdon vain kuulla, mitä on tapahtunut.
Poliisi kääntää katseensa lattiaan. ”Asia koskee poikaanne, Lucas Mäkimaata… Hän on joutunut sairaalaan.”
Sydämeni lyönnit kaikuvat korvissani. Vereni kohina peittoaa alleen kaiken muun. Käteni alkavat täristä, happi loppua keuhkoistani. En saa vedetyksi henkeä. Puhallan ulos, mutten saa happea keuhkoihini. Voi hyvä ihme, mitä on sattunut…
Huuto pysähtyy kurkkuuni, enkä saa ulos muuta kuin hiljaista kähinää. Joudun istumaan eteisen rahille, painamaan pään käsiini ja haukkomaan henkeä.
Poliisi ei tee mitään. Seisoo vain. Miksi hän on hiljaa? Hän on liian hiljaa, sanoisi jotakin!
Lopulta saan katseeni kohotettua jälleen poliisiin. Hänen siniset silmänsä kiiltävät. Vai kiiltävätkö? Kuvittelenko vain?
”… Miksi?” soperran. En itke, en todellakaan itke.
Kaikki on hyvin, sanon itselleni. Sisäinen ääni sydämessäni kuitenkin huutaa, ettei mikään ole hyvin nyt. Ei sitten mikään.
”Hän on saanut luodin päähänsä. Tapausta käsitellään itsemurhayrityksenä”, poliisi sanoo, suinkin vain niin tunteettomana ja kylmänä, kuin vain voi.
Minun poikani! Minun rakas, oma Lucakseni, vasta kahdeksantoista täyttänyt! Kunnon poika, minähän sanoin! Ei… Ei minun Lucakseni.
Happi tuntuu karkaavan huoneesta, ja sydämeni puristuu yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Kohta sitä ei enää ole. Minun täytyi mennä juhlimaan poikani syntymäpäiviä, mutta saan kuulla, että hän on yrittänyt tehdä itsemurhan! Jos kyseessä on erehdys? Ehkei sairaalassa olekaan minun Lucakseni…
Haukon henkeä. Nyt minä huudan. Kurkussani on kiinni jokin suuri, kova pala, jota en saa pois. Kyynelet virtaavat poskilleni, silmäluomiani kirvelee ja itku tukahduttaa huutoni väkisin. Koko kehoni vapisee nyyhkytysten rajusta voimasta.
Lucas, voi Lucas…
Pyörryn. Ei, en pyörry. Minä kuolen, voi hyvänen aika, minä oikeasti kuolen! Miksi minulta viedään kaikki, josta välitän, kaikki jota rakastan?
Poliisin sanat jäävät kaikumaan eteiseen, jonka olisi kuulunut olla kaunis, kodikas ja kutsuva… Sen olisi kuulunut olla eteinen kotiin, jonne kuka tahansa sai tulla vapaasti, rakastavan äidin luo… Lucas etenkin, Lucas etenkin olisi aina ollut tervetullut!
Jalkani eivät meinaa kantaa, mutta minun on noustava ylös. Minä hoipun hakemaan kenkäni kenkätelineestä, kiskon ne jalkoihini ja heitän takin päälleni.
Ovella seisova poliisi kurtistaa kulmiaan, kyselee minulta jotakin, tahtoo tietää, minne olen menossa.
”Katsomaan poikaani!” minä vastaan, aivan kuin poliisi ei olisi tietänyt. Juuri nyt minun täytyy nähdä poikani, oma Lucakseni…
Poliisi sanoo:
”Minä voin viedä sinut sairaalalle.”
Mutta minä vastaan heti, että menen sinne itse. Autoni on huollossa, sen minä muistan, mutta sairaalaan ei ole pitkä matka. Voin kyllä kävelläkin, helposti…
Poliisi tahtoo saattaa minut ulos. Minä suostun, ja seuraan poliisia pienen kerrostalomme ala-aulaan. Hän tahtoo ottaa puhelinnumeroni ylös, ihan varmuudenvuoksi vain. Sanelen joitakin numeroita, aloitan 044:llä, mutta sitä pidemmälle minä en muista mitään niistä numeroista, joita sanoin. Ei se varmastikaan ollut oikea numeroni, mutta minä vain tahdoin nähdä Lucaksen, millään muulla ei ollut väliä…
Pihalla poliisi nousee autoonsa. Minä yritän juosta, mutta jalkani tuntuvat liimaantuvan asvalttiin. Minä juoksen, ja minusta tuntuu, kuin olisin hidastetussa elokuvassa. Autot humahtelevat ohi, mutta minä en liiku niin lujaa. Tarvon eteenpäin kuin tervassa.
Auton jarrut kirskahtavat.
Samassa jokin töytäisee minua, kylkeeni sattuu, painaudun märkänä kiiltelevää asvalttia vasten, viiltävä kipu lävistää vartaloni.
Huutaa en ehdi, mutta kyyneleni sekoittuvat asvaltilla oleviin sadevesilätäköihin.
Sitten tulee pimeys. Pelkkä pimeys. Ja hiljaisuus.
Nuori, tumma kiharainen poika raottaa silmiään. Hän irvistää tuskasta. Kaikkialla on aivan liian valoisaa ja valkoista. Valkoiset seinät. Valkoinen katto.
Nuorukainen yrittää muistella, mitä on sattunut. Ajatuksia kuluneista minuuteista, tunneista, päivistä, viikoista ja kuukausista ei kuitenkaan ole.
Päässä tuntuu kummallinen jomotus. Otsaa peittää paksu side. Mitään hän ei saa sanotuksi, suu tuntuu kuivalta ja kurkkua kuristaa.
Huoneen ovi avautuu. Sisälle astelee sairaanhoitaja valkoisessa asussaan. Hän pysähtyy hetkeksi ja hänen suunsa loksahtaa auki.
Nuorukainen tajuaa, ettei kuule mitään. Miksei hän kuule, mitä hoitaja sanoo? Naisen huulet liikkuvat, hän näyttää järkyttyneeltä, mutta poika ei kuule mitään. Kyynel vierii hänen poskelleen. Muistot palaavat yksitellen, eilisestä illasta lähtien.
Laukaus. Se kaikui pienessä kerrostaloasunnossa ja nuorukaisesta tuntui, kuin talon ikkunalasit olisivat särkyneet äänen voimasta ja kovuudesta johtuen.
Älytön kipu ja tuska levisi hänen vartaloonsa, päähän sattui tajuttomasti, silmissä sumeni…
”Lucas!” kuului huudahdus ovelta, mutta nuorukainen ei kyennyt vastaamaan. Kipu oli sietämätön.
Juuri kun huoneen ovelle ilmestynyt hoitaja rientää nuorukaisen sängyn vierelle, alkaa hokea tämän nimeä ja pyytää tätä räpäyttämään silmiään kun alkaa ymmärtää sanoja, keuhkot eivätkään enää toimi.
Silmäluomet painuvat kiinni. Sydänalaa kiristää.
Kuulo palaa.
”Äitisi on kuollut…”
Silmien räpäytys, nuorukainen kuuli, - nuorukainen ymmärsi.
Yhtäkkiä sydän pysähtyy. Yksinkertaisesti pysähtyy.
Tulee pimeys. Pelkkä pimeys. Ja hiljaisuus.
Nuoren miehen kuluneiden, vaaleansinisten farkkujen taskusta löytyy saman päivän aikana ruutupaperi, jolla lukee:
”Rakas äiti,
sinähän aina sanoit, että täytyy olla vahva. Minä en kyennyt. Olet maailman paras äiti. Paras. Kaikkein paras, ja kaikkein vahvin. Minusta ei ikinä olisi voinut tulla kaltaistasi. Maailma ei häviä minussa yhtään mitään. Yksi ainoa nuori. Minulla ei ole merkitystä. En ole vahva. Minä olen vain minä. Yksinkertainen, turha minä. Älä sure kuolemaani, äiti. Näin on paljon parempi. Pysy aina samanlaisena, kuin olet aina ollutkin. Vahvana, äiti.
Älä tee minulle kakkua tänä vuonna. Äiti, minä rakastan sinua!
-Rakkaudella, Lucas.”
… Eli tahtoisin yllä olevalla novellillani ”Rakkaudella, Lucas” pyrkiä kuukauden Nuoreksi Kirjoittajaksi. Olen yrittänyt lähettää palstallenne muutamia muitakin novellejani,
jos tämä, tai jokin muu novelleistani valitaan, ilmoitattehan sähköpostilla, niin voin antaa tarvittavat lisätiedot? Kiitos!
Lukeminen on Otava-konsernin lukemisen edistämiskampanja, jonka tarkoituksena on muistuttaa suomalaisten mieliin, kuinka mukavaa ja hyödyllistä lukeminen on.
Esittelemme joka kuukausi nuoren kirjoittajan ja julkaisemme tekstisi Suosikin netissä Kirjat-osiossa. Voit lähettää oman tekstisi tarjolle sähköpostilla osoitteeseen suosikki@otavamedia.fi. Maksamme valituille kirjoittajille palkkion.
Kommentit 16